Tapasin tässä vähän aikaa sitten ihmisen. Oltiin, pölistiin, löpistiin ja tutustuttiin. Puhuttiin elämästä, unelmista, kiinnostuksen kohteista. Ja nyt viime sunnuntaiyönä se iski muhun; oon löytänyt kloonin itsestäni.
Me jaetaan käytännössä kaikki; samat leffat kiinnostaa, menneisyydessämme meillä on samanlaisia murheita ja ajatuksenkulku on jokseenkin identtistä. Nauretaan samoille jutuille, huudahdetaan samaan aikaan samat asiat, ja molemmilta pääsee usein evil laugh kieron ajatusvirran päätteeksi. Yöllä kun tämän huomasin, hämmennyin aika lailla.
Oon tottunut siihen, että mulla on aina vähän omat huvit ja aivoitukset. Yläasteella kaveri linkkas jonkun tytön kuvan, joka näytti kuulemma ihan multa. Mun mielestä meillä ei ollut mitään samaa näköä, mutta sain aika realistisesti selville minkälaisena kaveri mut näki. Jos siis mielestäni tämä henkilö on kuin klooni musta, niin kiteytyykö siinä ihmisessä sit mun oma minäkuva itsestäni? Ehkä kukaan muu ei nää meissä mitään samaa.
Tämän klooni-ihmisen seurassa mulle tulee aina kovin hassu olo. Toisaalta on tosi helppoa puhua tuntikausia Star Warsin hienoudesta, makoilla karvamatolla ja olla. En mä voi tietenkään väittää tuntevani kloonia läpikotaisin, mut ollaan tosi samanhenkisiä. Toisaalta mulle tulee tosi epävarma olo, kun rupean ylianalysoimaan oikeastaan ihan kaikkea mitä teen. Ja mitä se tekee. Jos on tottunut kinaamaan asioista, niin on hämyisää olla jonkun kanssa jatkuvasti samaa mieltä(ilman että tietää toisen vetävän ihan kamalaa mielistely-show'ta..).
Näissä jännissä pohdinnoissa oon viettäny alkuviikon. Tämä aihepiiri tulee laajenemaan vielä.. Mutta ehkä nyt meen nauttimaan niistä paljon puhutuista yöunista.
Kuvituksena normipäivä Juhiksessa.
